Saman lehden kolumnissaan Haahtela vertasi toisiinsa lintuja ja ihmisiä, koska molemmat tallentavat hämmästyttävästi mieleensä muistoja ja paikkoja. Niistä muotoutuvaa karttaa seuraamalla voimme vielä löytää takaisin paratiisiin.

Haahtela kirjoittaa näistä asioista hengellisissä pienoisromaaneissaan, joista viimeisin on Talvikappeli. Siinä mennään ajassa taaksepäin vuoteen 1348.

Ollaan Pohjois-Italiassa ja freskomaalarin saappaissa toteuttamassa syntejään katuvalta ruhtinaalta saatua toimeksiantoa. Kappelin seinille hahmottuvat kuvat Jeesuksen viimeisistä päivistä ja hänen ylösnousemuksestaan.

Pelastukseen kuljetaan traumojen kohtaamisen ja niiden käsittelyn kautta, kuten tehdään selväksi jo Talvikappelin ensimmäisissä lauseissa:

”Talvella valo jää kauemmaksi, mutta Jumala tulee lähemmäksi. Ihminen lähestyy Luojaansa aina pimeässä, oman sydämensä talvihämärässä.”

KESKIAJAN ITALIASSA oltiin toki lähempänä Jumalaa, tai ainakin Hän oli läsnä ajatuksissamme, toisin kuin maallistuneempana nykyaikana.

Romaanin nimetön kuvataiteilija esiintyy lahjakkuudestaan huolimatta vaatimattomana miehenä, joka kutsumukselleen ominaisesti kieltäytyy hänelle lepäämiseen tarjotusta hienosta huoneesta.

Hän haluaa tehdä työtään ”rakkaudessa, pelossa, kuuliaisuudessa ja kestävyydessä”, kuten palvelijalle sopii.

Talvikappeli muistuttaa huomattavasti Haahtelan aiempaa tuotantoa. Uusikin kirja on tehty tavaramerkkityylillä pyrkien herkkyyteen ja hengellisyyteen.

Tavoitteeseen päästään, mutta teoksesta on hyvässä ja pahassa vain pieneksi rukoukseksi. Sen meditatiiviset, lyhyet luvut sopivat luettaviksi vaikkapa ennen jumalanpalvelusta tai myöhään illalla ennen siunattua unta.

Nautinnollisimmillaan romaani on kuvatessaan maalaamista ja sen tekniikkaa, kuten värien valmistumiseen ja valintaan liittyviä yksityiskohtia. Niissä on sekä miellyttävää konkretiaa että korkeamman voiman läsnäoloa:

”Tutkimme veljesten kanssa savesta lietettyä keltaista, jossa on syvää sienamaista syksyä, vuosituhansien kuluessa hiekkaan imeytynyttä valoa.”

Päähahmo kärsii ihmisten väkivaltaisuudesta ja pyrkii pysymään erossa heistä. Maalatessaan hän tuntee olevansa viaton lapsi, muuten hän on vaikean aikuisuutensa piinaama. Tehdyt vääryydet putkahtelevat hänen mieleensä etenkin unettomina öinä.

Kamppailun laukaisee tietenkin nainen, ruhtinaan vaimo Signora Marghareta, joka tekee pelkällä läsnäolollaan taiteilijamiehestä
levottoman.

Signora on valinnut hiljaisuuden ja toimettomuuden menetettyään lapsensa. Tragedian vihjaillaan johtuneen juonikkaasta paholaisesta, joka vaanii herkeämättä tilaisuutta vietellä heikon kuolevaisen.

Signoran lailla kärsivä kertoja tuntee houkutusta maallisiin iloihin, lähinnä lihallisuuteen häneen vetoa tuntevien naisten kanssa: ”Maalaan aamusta iltaan kärsimystä, mutta lankean itse elämään.”

KUKA ONKAAN oikeasti tilannut katumuskappelin kuvineen Kristuksesta?

Kysymys muodostaa lisäjännitteen synneistä ja anteeksiannosta kertovaan kirjaan. Maalarimestari tekee parhaansa unohtaakseen syntinsä, vaikka järkevintä ja terveintä olisi tunnustaa ne antautuen tuomiolle.

Oikeassa maailmassa riittää kamaluuksia, joten hyvän voittoon uskovan Haahtelan romaanien suosion ymmärtää. Ne rauhoittavat, vaikka niiden ajattelu ei ole erityisen mielenkiintoista tai omaperäistä.

Näin hän esimerkiksi kirjoittaa rakastumisesta: ”Niinä päivinä onni oli rutikuivaa paperia: syttymässä roihuun pienimmästäkin kipinästä, palamassa joka hetki tuhkaksi.”

Uskonnollisena pohdiskelijana Haahtela ei ole vaikkapa Tuomas Akvinolaisen tai Martti Lutherin veroinen jättiläinen.

Suomalainen kuitenkin tarkoittaa hyvää luomassaan vaihtoehtoisessa todellisuudessa, jossa paha saa palkkansa, eikä synnin palkka ole automaattisesti kuolema. Niinpä Talvikappeli onnistuu valamaan uskoa siihen, että aurinko paistaa taas myrskyjen jälkeen.

Haahtela on löytänyt oman kirjoittajaäänensä aikaa sitten. Talvikappeli on veistetty samasta puusta kuin edeltäjänsä Yö Whistlerin maalauksessa (2023), Marijan rakkaus (2024) ja Sielunpiirtäjän ilta (2025). Lisää vastaavaa proosaa lienee luvassa.

Tekijää voi pitää perustellusti herkkänä ja syvällisenä tai latteana ja vanhanaikaisena. Jos valintasi osuu edelliseen sanapariin, silloin Talvikappeli sopii sinulle.